tiistai 15. marraskuuta 2016

Karista, kissoista ja Karin kissoista

Kari kehitteli pilapiirroksiin oman hahmonsa, pienen mustahattuisen ukon, heti uransa alussa 1950-luvulla. ”Se on pieni ja musta kuten minun sieluni”, hän sanoi. Mustan ukon ilkikurista ilmettä tehostivat kaksi kissaa, jotka seurasivat piirtäjää pilapiirroksissa. Kissoilla oli esikuvansa todellisuudessa, ne olivat Karin siamilaiset kissat Möksö ja Pikku kissa (tai Pieni).
Karin omakuva, sekä piirrosten Möksö ja Pikku kissa. Pikku kissa on tyttö ja sillä on rusetti kaulassa, Möksö on poikakissa.
Kari oli leimallisesti kissaihminen, koirista hän ei piitannut. Karimaiseen tapaansa hän sai perusteltua jopa kissan humoristisuuden ylivertaiseksi koiraan verrattuna: ”Kissa on hyvin plastinen, ja sitä paitsi kissassa on huumoria, mitä koirassa ei ole. Koira voi olla hauska ja pirteä, mutta se on kuin ihminen, joka nauraa: hah-hah-haa. Ei se merkitse, että se on huumoria. Mutta kissassa on huumoria, se on eräässä mielessä hyvin salaperäinen. Kissan luonne on hyvin outo, ilmankos sitä on palvottu jumalana, mutta koiraa ei koskaan.”

Kissaa pidetään yleisesti itsekkäänä ja ylimielisenä eläimenä, eikä Kari näitä ominaisuuksia kieltänytkään. Hän kuitenkin oli sitä mieltä, että juuri sen takia kissasta pitäminen on epäitsekästä pitämistä. ”Itsekkäät ihmiset valitsevat koiran, koska he haluavat nähdä sen palvovat silmät”, Kari sanoi.

Kaiken sanotun jälkeen on tietysti ilmiselvää, että Kari rinnasti itsensä kissaan. Kari ei mielellään matkustanut, ei ulkomailla eikä kotimaassa, eikä hän varsinkaan harrastanut mitään seurapiiritapahtumia ja juhlia. Kari sanoi: ”Olen vähän kuin kissa, minua on vaikea saada pois kotinurkasta. Koirat huohottavat kauheasti, heiluttavat häntäänsä ja juoksevat kylillä. Kissa senkun löhöö pankolla mukavasti. ”

Arvaamattomuus on myös kissan luoteenpiirre, jonka Kari tunnusti omakseen: ”Siinäkin suhteessa olen kissaeläin, että juuri kun kaikki luulevat minun olevan rauhallinen, saatan raapaista ilman syytä.”
Kari piirustuspöydän ääressä, Möksö ja Pikku kissa touhuavat mukana.
Kissat saivat kuitenkin Karissa esiin hänen lempeämmän puolensa. Pikku kissa ja Möksö olivat Karin kissoja, ne olivat hänellä jo ennen kuin hän meni naimisiin Lippensä kanssa. Kun nuori pari oleskeli välillä eri paikkakunnilla, Kari Visavuoressa ja Lippe Helsingissä, referoi Kari kirjeissään kissojen edesottamuksia. Hän kertoo, miten on filmannut Möksöä saalistamassa kesyä mustarastasta tai kuinka hän on hoitanut Pikku kissan tulehtunutta silmää. Sekä oman että Lipen todistusten mukaan Kari oli myös täysin toivoton kissojen omistaja siinä mielessä, että hän hemmotteli ne piloille. Visavuoresta Kari kirjoitti Lipelle hyvin kuvaavan lausahduksen:  ”Mutta täälläkin niitten lihalasku on kuukaudessa 7,500:-. Tuntuva vahinko köyhälle miehelle.”

On hämmentävää, miten tiukassa ajatus Karista ja kissoista on edelleen ihmisten mielissä, sillä Karin kissat poistuivat sekä tästä maailmasta että myös hänen pilapiirroksistaan jo vuonna 1957. Jonkin aikaa Kari piirsi kissat enkeleinä seuraamaan mustaa ukkoa, mutta suhteellisen pian hän luopui tästä tavasta.

Karin perheessä on Möksön ja Pikku kissan jälkeen ollut useita kissapersoonallisuuksia, mutta pilapiirroksiin päätyivät vain nämä kaksi. Kari piirsi pilapiirroksiinsa usein henkilökohtaisia tapahtumia ja ajatuksia, joten kissojen kuolemat päätyivät myös Helsingin Sanomien sivuille. 20.10.1957 julkaistiin tämä varsin koskettava piirrossarja, jossa Pikku kissa siirtyy ajasta ikuisuuteen. Piirrossarja on ainutlaatuinen, sillä siinä yhdistyvät pilapiirros, huumori ja lopulta järkyttävän hellät ja todenmukaiset jäähyväispiirrokset kuolevasta kissaeläimestä. Piirrokset on tehty hauraille paperinpaloille, kuulakärkikynällä, nopeasti luonnostellen ja niissä on sellaista herkkyyttä, että itse en pysty koskaan näitä kuivin silmin katsomaan.
”Toinen Karin kissoisa – se jolla oli rusetti kaulassa – kuoli viime viikolla. Se oli arka ja lempeäluontoinen ja  jos se olisi ollut ihminen, se olisi pitänyt vanhanaikaisesta runoudesta. Se haudattiin viime viikon perjantaina pahvilaatikossa, jossa luki ”Tämä puoli ylöspäin”.
”Tästä lähtien Kari ja jäljelle jäänyttä kissaa seuraa aina valkoinen enkelikissa. Alhaalla nähdään viimeiset piirrokset Pikku kissasta sen jo nieltyä narkoosikapselit, jotka vapauttivat sen kasvaimesta johtuvista kärsimyksistä.”
HS 20.10.1957



torstai 6. lokakuuta 2016

Synkällä Tuulella

Ensin varoituksen sana: nyt ei ole luvassa mitään hauskaa. Pikemminkin päinvastoin, luulen, että herkimmät saattavat tirauttaa muutaman kyyneleen tämän blogin äärellä (tarkoittaa siis minua itseäni...).
Kuluva viikko on ollut "Eläinten viikko" ja tänä vuonna viikkoa on vietetty hevosten puolesta. Teema toi muistiini yhden järkyttävimmistä Karin piirroksista. Se on vuodelta 1954 ja sen otsikkona on "Niiden puolesta, jotka eivät osaa puhua..."


Piirroksen johdosta Kari sai parisenkymmentä kiitoskirjettä aina Ruotsista ja Norjasta saakka. Piirros nousee siis eniten suoria reaktioita herättävien piirrosten joukkoon, kaikkien noin 8000  Helsingin Sanomissa ja muissa lehdissä julkaistujen piirrosten seasta.

Kuten kuvan tekstistä käy ilmi, Kari ei liiemmin välittänyt ihmisistä – siksi hänen oli niin helppo tehdä pilapiirroksissa pilkkaa kaikista ihmisryhmistä ja kenestä tahansa. Eläimiin Kari suhtautui kuitenkin tunteella ja niiden oikeuksien puolesta hän jaksoi kiihkeästi, välillä jopa brutaalilla tavalla ottaa kantaa.

Kari ei voinut ymmärtää eläimiin kohdistuvaa julmuutta. Karin maailmankuva oli monella tavalla varsin kyyninen, mutta kyynisyys ei koskaan ulottunut niihin, jotka olivat täysin viattomia ja toisten armoilla. Karin mielestä ihmisiin kohdistuva väärinkäytös ei ollut yhtä tuomittavaa, koska ihminen saattoi aina oman ajattelunsa avulla edes syyttää hänen kärsimyksensä aiheuttajia ja ymmärryksensä mukaan jopa pyrkiä selittämään tapahtunutta. Eläin ei siihen pysty, ja siksi eläin vain kärsii.
"Hei, Masa, puhkase siltä vaan toinen silmä. Mehän
kuulutaan sentään sivistyskansaan." HS 29.5.1959

Kari reagoi eläinrääkkäysuutisiin usein ja välittömästi omilla piirroksillaan. Yllä oleva kuva on kommentti lehdessä julkaistuun uutiseen ja näin lopuksi tulee pitkä ja ahdistava kertomus liian myöhään pelastetusta kissasta vuodelta 1955. Tuttavalta kuultu tarina on koskettanut Karia erityisesti, sillä kissat olivat lähellä Karin sydäntä, omien lemmikkien takia tietenkin.  Karin kissoista tarinaa enemmän toisella kerralla, sillä nyt välitän teille "Tarinan laatikosta":

TARINA LAATIKOSTA

"Tämän kertoi minulle muuan ystävällinen herra, joka omistaa joukon akvaarioita. 
Eilen aamulla hän käveli Pasilan seudulla olevan lammikon lähettyvillä tarkoituksenaan pyydystää jotakin syötävää rakkaille kaloilleen. Äkkiä hän kuuli kauhean huudon, joka muistutti lokin rääkäisyä. Vähän ajan kuluttua huuto toistui, ja ystävällinen kalaherra huomasi sen tulevan lammikossa uiskentelevasta puulaatikosta, jonka eräs nurkka kellui muutaman sentin vedenpinnan yläpuolella. Herra onki laatikon kuiville haavinsa varrella. 
Siinä oli kissa. Laatikkoa oli vahvistettu narulla. Mutta kysymyksessä ei ollut hukuttaminen. Se oli vain poikien huvittelua. Kissa huusi yhä, ja ystävällinen herra, joka oli yrittänyt lämmitellä sitä sylissään, kertoi, ettei hän koskaan ole nähnyt millään eläimellä sellaista kauhun ilmettä, ja että hän ei tahdo vieläkään saada korvistaan tuota hirveää ääntä. Kissa toimitettiin poliisin suojiin, mutta se oli niin huonossa kunnossa, että se luultavasti täytyi tappaa, vaikka kertoja ei varmasti tiennyt miten loppujen lopuksi kävi. 
Nyt täytyy ottaa huomioon, että vaikka ihminen joutuisi kärsimään mitä tahansa, hän voi sentään ajatella ja ymmärryksensä avulla syyttää niitä, jotka hänen kärsimyksensä aiheuttavat. Mutta sitä eläin ei voi, se vain kärsii. Sen vuoksi kissa huusi, sen vuoksi, että se oli ainoa asia, jonka se saattoi tehdä. Se oli tukehtumaisillaan, paleltumaisillaan ja hukkumaisillaan, mutta se ei kuollut, koska sillä oli vielä aivan hiukan hengitystilaa, ja se huusi, huusi niin kauheasti kuin jaksoi. 
Minä toivon harvoin, mutta hartaasti. Ja toivon, että ne pojat, jotka tämän takana ovat, kerran kuollessaan joutuisivat huutamaan pelosta ja tuskasta aivan kuten kissa huusi.
Juuri äsken kävin piirtämisen välillä syöttämässä kissojani. Ne nirsoilivat hiukan, sillä lihan joukossa oli rasvaa.
– Teidän pitäisi hävetä, minä sanoin. – Ulkona yössä kulkee paljon köyhiä kissoja, jotka olisivat iloisia, jos saisivat näinkään hyviä lihapaloja.
– Mutta eikö ole nälkäisiä ihmisiäkin? kysyi viekas Möksö. 
– Olkoon menneeksi, minä vastasin. – Viis me ihmisistä. Huomenna saatte ravunhäntiä.
– Minkä vuoksi? Eihän nyt ole joulu, kysyi Pieni.
– Ehkä te ette sitä ymmärtäisi, minä sanoin ja muistelin laatikkoa. 
– Ravunhännät ovat erään tuntemattoman ystäväraukan muistoksi. Ystävän, joka nyt luultavasti on kuollut."
Kari HS 13.11.1955




keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Riittävästä rintavarustuksesta

Rintoja tässä ajattelin. En tosin omiani, vaan lähinnä Jayne Mansfieldin – muistatteko? Jayne Mansfield oli 1950-luvun ja 1960-luvun kohutuin povipommi. Oli hän myös ainakin nimellisesti näyttelijä ja sen lisäksi ilmeisen lahjakas viulisti.

"Sanohan Saara, mitä valkoiset oikeastaan ovat näkevinään hänessä?"
Kari 26.4.1957 HS

Jayne Mansfield vyöryi ajatuksiini Karin piirrosten takia. Kari oli harvinaisen vähän kiinnostunut populaarikulttuurista. Se on hämmentävää, koska muutenhan Kari joutui työnsä puolesta seuraamaan omaa aikaansa hyvinkin tarkkaan. Kevyen musiikin ilmiöt Kari ohitti kokonaan, hän oli leimallisesti klassisen musiikin miehiä. Elokuvat, erityisesti amerikkalaiset länkkärit, kuuluivat kuitenkin oleellisesti Karin elämään. Silti hän kommentoi elokuvia tai elokuvatähtiä niukasti omissa piirroksissaan.

Inventoin parhaillaan Karin piirroksia, ja kiinnitin nopeasti huomiota siihen seikkaan, että Jayne Mansfield esiintyy piirrosten aiheena useammin kuin kukaan muu tuon ajan tähti – tai itse asiassa myöhempikään. Jos ajatellaan vaikkapa oikein suuria nimiä, niin niistä Marilyn Monroe esiintyy piirroksissa kerran hyvin epämääräisesti, Beatles yhden kerran, Elvis ei kertaakaan. Jayne Mansfieldiin liittyviä piirroksia on kuusi, mikä on populaarikulttuurin ennätys Karin piirroksissa.

"Oletko kuullut mitään uutta siitä pyrstötähdestä?"
"Joo, luin että se on taas saanut pojan."
"Mitä? Mistä sinä oikein puhut?"
"Jayne Mansfieldistä tietysti."
Kari 20.10.1965 HS

Jayne Mansfieldin suurenmoisuus ei ole enää kovin tunnettua, mutta omana aikanaan hän oli mediatähti vailla vertaa. Mansfield aloitti uransa Playboy-lehden mallina, mistä hänet nopeasti poimittiin Hollywood-elokuviin. Mansfield oli paitsi häkellyttävän kaunis ja "hyvin varusteltu", myös erittäin taitava median käsittelijänä. Mansfield jätti toistuvasti varjoonsa suuret tähdet, kuten Sophie Lorenin tai Jane Russellin, näppärillä julkisuustempauksillaan. Mekon kaula-aukosta vilahti usein sopivasti liikaa tai bikinin yläosa tipahti kesken lehdistötilaisuuden.Vuosien 1957-1958 aikana ei voinut aukaista lehteä, jossa ei olisi ollut Jayne Mansfieldin kuvaa.

Kari 13.10.1963 HS

Jayne Mansfield kävi myös Suomessa vuonna 1963. Tuolloin raskaana ollut povipommi tarvitsi poliisisaattuen heti lentokentällä turvaamaan hänen kulkunsa läpi innokkaiden ihailijoiden. Mansfield oli tilattu esiintymään Suomen Television ensimmäisessä Miss Skandinavia-lähetyksessä ja hänelle maksettiin tästä esiintymisestä epävirallisten tietojen mukaan noin 40 000 markan palkkio, mikä vastaisi nykyrahassa melkein 100 000 euroa. Tapaus aiheutti kiihkeää kirjoittelua yleisönosastoissa ja myös Kari kommentoi tapahtumaa yllä olevalla piirroksella. Jayne Mansfield muuten soitti tilaisuudessa viulua, eikä arvostelijoiden mukaan ollenkaan hullummin.

"Älkää käsittäkö väärin. Mieheni on kasvissyöjä. Hän innostui tuosta hatusta."
Kari 12.5.1953 HS

Kenties juuri Jayne Mansfieldin Kariin tekemän suuren vaikutuksen takia huomioin, että myös toinen nykyään varsin marginaaliseksi Hollywood-tähdeksi luokiteltava Carmen Miranda esiintyy Karin piirroksessa. Miranda oli näyttelijä ja laulaja, mutta hänen suosionsa perustui kuitenkin pääosin siihen, että hän esiintyi varsin paljastavissa ja aina hyvin eksoottisissa asusteissa. Hänen tavaramerkikseen muodostui hedelmähattu. Miranda oli brasilialainen, ja hänen estoton esiintymisensä loi hänelle maineen seksisymbolina. 

Carmen Miranda päätyi Karin piirrokseen tietenkin lähinnä siksi, että hän kävi Suomessa esiintymässä vuonna 1953. Mutta eivät läheskään kaikki Suomessa vierailleet näyttelijät, muusikot tai muut julkisuudesta tutut henkilöt päätyneet Karin piirroksiin. Jotain erityisen silmiinpistävää Jayne Mansfieldissä ja Carmen Mirandassa siis Karin mielestä oli.


Kari 10.4.1970 HS











keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Suomalainen sananvapaus

Sananvapauden päivänä ajattelin – kas, ihan sattumoisin – Kari Suomalaista. Kari ilmentää sananvapauden sanomaa jokaisessa piirroksessaan ja on ehkä hienoin esimerkki lehdistön vapaudesta länsimaissa. Liioittelenko? En kovin. Suomessa ajatellaan yliolkaisesti, että meillä on aina ollut rajoittamaton sananvapaus, mutta eihän se ihan niin ole.

Kari uskalsi irvailla Neuvostoliitolle, 
vaikka se oli Suomessa julkisesti arveluttavaa sotien jälkeen.

Samalla ajatukseni juoksi myös Karin isoisään, kuvanveistäjä Emil Wikströmiin. Harva tulee ajatelleeksi, että myös Emil Wikström oli poliittisesti aktiivinen taiteesssaan. Emil Wikströmin aikaan sai olla kieli keskellä suuta, jos meinasi pysyä väleissä valtaapitävien kanssa. Painettua sanaa valvottiin herkeämättä, ja moni lehtimies lähti joko vapaaehtoisesti tai pakotettuna maanpakoon. Brofeldtin veljeksistä Juhani Aho lähti vapaaehtoisesti, kaiken varalta, kun taas Pekka Brofeldtille ei annettu vaihtoehtoja.

Taistelija - yksi harjoitelma Säätytalon päätykolmioon

Kuvaa ei pystytty valvomaan samalla tavalla, siksi kuvataiteella oli sortovuosina suuri merkitys. Ajatelkaa: Emil Wikström veisti Bobrikovin silmien alla Säätytalon päätykolmion, joka juhlii Suomen nousua kansakuntien joukkoon. Poliittisin teos Suomessa ikinä, niin tulenarka, ettei sen paljastamista uskallettu millään tavalla juhlia, vaan teos paljastettiin keskellä yötä kaikessa hiljaisuudessa.

Säätytalon päätykolmio kokonaisuudessaan

Samaa yritettiin Emil Wikströmin Elias Lönnrotin monumentin kanssa: tiedettiin, että tämä kansallismielinen veistos saa aikaan mielenilmauksia, joten kuvanveistäjä ja tilaajat sopivat, että he paljastavat teoksen salaa 18.10.1902 kello seitsemän aamulla. Kun arvovaltainen delegaatio saapui paikalle, oli veistos kuitenkin jo paljastettu. Koskaan ei selvinnyt, kuka oli paljastamisen takana, mutta yöllä kaupungilla oli levinnyt huhu, että monumentti paljastetaan keskiyöllä ja valtava kansanjoukko oli kerääntynyt sitä ihmettelemään. Eräs Sammatista kotoisin ollut talonpoika saatiin sitten yllytettyä vetämään kangas pois veistoksen yltä. Paljastamiseen liittyvä dramatiikka vain lisäsi veistoksen hohtoa kiperässä tilanteessa elävien suomalaisten parissa, ja koko monumentti peittyi kukkaloistoon seuraavien päivien aikana.

Wikström veistämässä Lönnrotin monumenttia

Emil Wikströmiltä vaadittiin suurten tilausten takia maltillista ja sovittelevaa käytöstä, mutta Kari Suomalainen sai jo nauttia saavutetusta itsenäisyydestä ja sen mukanaan tuomasta vapaudesta laukoa julkisesti kärkkäitäkin mielipiteitä. Ja Karihan laukoi. Sen lisäksi, että Kari oli henkeen ja vereen suomalaisuuden puolustaja ja kaiken julkista keskustelua leimaavan ystävyyspuheiden vastustaja, hän oli myös huomiosta nauttiva lausuntoautomaatti. Kari nautti kaikesta kohusta, jonka sai aikaan ja ilmensi sananvapauttaan "potkimalla kaikkia" – myös itseään.

Siinä missä Emil Wikström oli korrekti ja kohtelias, Kari kokeili rajojaan estottomasti. Toisinaan Kari meni reilusti metsään, joskus hän jopa itsekin tunnusti olleensa väärässä – toki äärettömän harvoin tietenkin. Mutta tärkeintä oli kuitenkin se tieto, että kaikkia ja kaikkea SAA arvostella.

Karin "somalipiirros", jota Helsingin Sanomat 
ei suostunut enää julkaisemaan.

Lopulta kuitenkin Kari meni monien mielestä liian pitkälle: hänen 1990-luvun alussa piirtämänsä niin sanotut "somalipiirrokset" koettiin jo lehden sisälläkin sen verran loukkaaviksi, että niiden toistuttua liian monta kertaa päätoimittaja kielsi vastaavien kuvien julkaisemisen. Olen itse sitä mieltä, että päätoimittajan päätös oli oikeutettu ja sekin ilmentää sananvapauden tärkeää ulottuvuutta: sananvapauden nimissä ei ole tarkoitus loukata ihmisyyttä eikä toisen ihmisen ihmisoikeuksia.

Muistakaa aina, että sananvapaus ei ole itsestäänselvyys; nautitaan siitä!

perjantai 8. huhtikuuta 2016

Kieli kukkii, kuvat kertovat

Pilapiirroksen oleellisin asia on kiteyttäminen. Yhteen piirrokseen pitäisi sisällyttää usein monimutkainen, joskus pitkänkin historian omaava tarina. Kari oli loistava piirtäjä, ja hänellä oli piirroksissaan monipuolinen henkilögalleria, jonka avulla asioita saattoi esittää. Mutta hyvään pilapiirrokseen ei riitä, että osaa piirtää: täytyy olla myös kielellisesti näppärä. Samalla tavalla kuin kuva on pelkistetty, täytyy myös piirroksen tekstin kiteyttää asia yhteen lauseeseen.


Juhannuksena 1990 julkaistu kuva on hauska esimerkki kuvallisesta ja kielellisestä yksinkertaistamisesta – ja siitä, että tekijä luottaa lukijoiden kuvan lukutaitoon. Täytyy oikeastaan olla suomalainen, että kuvan voi millään tavalla ymmärtää. Vain meillä juhannus on vuoden suurimpia juhlia, ja samalla vuoden synkimpiä päiviä vesiliikenteessä: joka vuosi yksi seuratuimpia uutisia on juhannuksen hukkumistilastot. Juuri vuonna 1990 julkaistiin uutinen, jossa kerrottiin, että juhannuksena hukkuneilla on todettu hyvin usein olevan housun vetoketju auki. Ulkomaalainen ei ehkä ymmärrä, että kyse on ikiomasta, suomalaisten juhannustraditiosta, jossa jostain kumman syystä juhannuksena on aivan pakko olla humalassa, ja  humalassa on aivan pakko lähteä järvelle soutelemaan ja kun pissahätä yllättää, humalainen soutumies keikahtaa tarpeillaan veneestä veteen...


Kari oli loistava pilapiirtäjä juuri sen takia, että hän oli myös kielellisesti hyvin lahjakas. Kielikukat kukkivat Karin piirroksissa aivan erityisesti pultsareita kuvaavissa kuvissa, kuten tässä, jossa pontikankeittäjät arvioivat tulostaan viinien luonnehdintoja irvailevilla kielikuvilla.

"---- KAIKKI ALKO SIITÄ KUN KERRAN NUORENA MÄ EN SAANU TYÖTÄ KUN MULLA EI OLLU 
TYÖKOKEMUSTA JA SITTE MÄ EN SAANU TYÖKOKEMUSTA KUN MÄ EN SAANU TYÖTÄ..."

Karin pultsarihahmot, Arska ja Kustu, eivät ole säälittäviä eivätkä tyhmiä. Arskan ja Kustun aforismit ovat näppäriä ja yleensä täynnä totuutta. Vaikka syrjäytyminen, kodittomuus ja alkoholismi ovat vakavia aiheita ja ne ovat läsnä jokaisessa kuvassa, ei Kari tee Arskasta ja Kustusta silti toisen luokan kansalaisia. Kari kuvaa Arskan ja Kustun ajattelevina ja fiksuina, suorastaan arvostavasti.

"- JUURI KUN MEILLÄ LOPPU!"

Karin elinaikana Helsingin pultsarit pitivätkin Kari vähän niin kuin omana kamunaan, he morjenstivat Karia kadulla ja lähettivät Lipelle kotiin terveisiä kuin hyvällekin tutulle. Löytyikö Helsingin kaduilta sitten esikuvia Arskalle ja Kustulle? Tuskin, ne syntyivät ja kehittyivät vähitellen lopulliseen muotoonsa Karin piirrosuran aikana.

"OTETAAKS TAPPI AUKI ETTÄ JOULUTÄHTI NÄKYY?"

Yksi hienoimpia Karin kielikuvia on vuoden 1962 piirroksessa, jossa veneen alla asuvat spurgut pohtivat, ottaisivatko tapin auki, jotta joulutähti näkyisi. Yksinkertainen, äärimmäisen hiottu ja tehokas piirros. Kuka tahansa osaa jaaritella pitkiä selityksiä ja kertomuksia, vain lahjakkaimmat pystyvät ilmaisemaan itseään yhden lauseen mittaisilla toteamuksilla.

"KU EES JOKU JOSSAI JOTTAI JOLLOKII, MUT KO EI KUKKAA 
MISSÄÄ MITTÄÄ MILLOKAA, MUUTA KO AINA VAA..."

Suomen kielen ihana monimuotoisuus kukkii myös Karin Rysänperä-aiheisissa piirroksissa. Puujalka-Atte kertoo aina puujalkavitsejä, joiden on tarkoituskin olla miltei nolostuttavan yksinkertaisia. Ja sitten on ihana Ieva-Kaisa, jonka Karjalan murteen oikeaoppisuuden sai Karin karjalaissyntyinen Lippe-vaimo aina tarkastaa. 

Hyvää Suomen kielen päivää, annetaan kielen ja murteiden elää ja kehittyä!








sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Kekkonen - Karin kultakaivos

15. helmikuuta tulee kuluneeksi 60 vuotta Urho Kekkosen valinnasta Suomen presidentiksi. Vaali oli äärimmäisen jännittävä ja tiukka, eikä lopputuloksesta kukaan voinut olla varma. Kekkonen valittiin lopulta uudeksi presidentiksi vain kahden äänen erolla K.A.Fagerholmiin. Kyseessä olivat valitsijamiesvaalit, ja vielä vaalitilaisuudessa osa valitsijamiehistä lipesi eri puolelle kuin oli alun perin ilmoittanut.


Karin piirroksessa edellisen vuoden puolelta nähdään, että kukaan ei osannut arvata, kuka näistä kuudesta ehdokkaasta nousisi lopulta valtaan: Maalaisliiton Urho Kekkonen, SDP:n K.A. Fagerholm, Kokoomuksen Sakari Tuomioja, SKDL:n Eino Kilpi, RKP:n Ralf Törngren vai Suomen Kansanpuolueen Eero Rydman.

Vaalit olivat harvinaisen likaiset, kovasanaiset ja kiivaat. Vaalikeskustelu ei jäänyt vellomaan pelkkiin asiakysymyksiin, vaan ehdokkaiden arvostelussa mentiin hyvinkin henkilökohtaisiin asioihin. Erityisesti juuri Kekkosta vastaan käytiin hurjaa propagandakampanjaa ja erilaiset räväkät "katulehdet" erikoistuivat levittelemään hurjia juttuja Kekkosen yksityiselämästä.



Kekkosen valinta oli murskaava uutinen Karille. Kekkonen oli ollut Karin lempiaihe koko poliittisen uransa ajan, hänen äkkipikaisuutensa ja suunnanmuutoksensa olivat antaneet Karille lukuisia piirrosaiheita. Suoraan sanoen: Kari ei voinut sietää Kekkosta. Karin piirrokset Kekkosesta keskittyivät kuitenkin lähinnä arvostelemaan hänen toimiaan politiikassa, Kekkosen yksityiselämästä tai naisseikkailuista ei Karin piirroksissa ole jälkeäkään. Ilkeitä piirrokset toki olivat, kuten alla oleva "Kauhukertomus  merkillisestä muodonvaihdoksesta."



Kirjaamattoman, mutta yhteisesti hyväksytyn periaatteen mukaisesti valtion päämiehestä ei saanut piirtää pilapiirroksia - paitsi ehkä hyvin myönteisessä mielessä. Kun Kekkonen siis julistautui presidentiksi – niin hän todella teki, sillä hän oli pääministerinä johtamassa puhetta vaalitilaisuudessa – Kari ajatteli, että hän menettää tuottoisimman ja mehevimmän aiheensa eikä saa enää piirtää Kekkos-aiheisia kuvia. Valinnan jälkeen Kari piirsikin yhden hienoimmista kuvistaan, jossa hän itkee "kultakaivoksensa" menetystä. 

"Miltäkö minusta nyt tuntuu? 
Aivan kuten miehestä, joka on juuri menettänyt kultakaivoksen!"

No, eihän se aivan niin mennyt. Hetken aikaa Kari malttoi pysyä hiljaa, mutta sitten Kekkonen teki – Karin sanojen mukaan – jotain niin älytöntä, että Karin oli aivan pakko piirtää aiheesta. Ja niin sai presidenttikin tottua siihen, että hän oli aiheina päivän piirroksissa.

"Kultakaivos"-piirros muuten osui ja upposi: sen alkuperäinen versio kuului Kekkosen kokoelmiin ja on nykyään siis Tamminiemen museossa.


tiistai 26. tammikuuta 2016

Porkkana ei maistu, jos on syönyt liikaa karjalanpiirakkaa...

Porkkalan palautuksesta tulee 26.1.2016 kuluneeksi 60 vuotta. Palautuksesta puhutaan "yllätyksenä", koska vuokra-aika oli sovittu aina vuoteen 1994 asti. Kevättalvella 1955 Neuvostoliitto kuitenkin jo harkitsi hankalasti huollettavasta alueesta luopumista ja luovuttamisesta oli käyty neuvottelut syksyllä 1955.

Presidentti J.K. Paasikivi oli suuressa roolissa Porkkalan palautuksessa. 19.9.1955 Paasikivi allekirjoitti Moskovassa sopimuksen, jossa YYA-sopimusta jatkettiin 20 vuodella ja samalla sovittiin Porkkalan luovutuksesta takaisin Suomelle. Paasikiven yksi siteeratuimpia lauseita lienee tuon matkan jälkeen annettu lausahdus: "Olen tehnyt Neuvostoliittoon seitsemän matkaa ja ensimmäista kertaa palaan sieltä tyytyväisin mielin".

Tämä sinänsä mukava uutinen sai nopeasti kuitenkin monenlaista poliittista väriä, kun Suomen lehdistö alkoi pohtia mitkä olivat Neuvostoliiton motiivit ennenaikaiselle palauttamiselle. Suomessa oli tulossa presidentinvaalit ja kampanjointi kävi jo syksyllä 1955 kiivaana. Yrittikö Neuvostoliitto vaikuttaa Suomen presidentinvaaleihin? Ja kenen hyväksi? Ainakin kiistelty pääministeri Urho Kekkonen otti kaiken hyödyn irti Porkkalan palautusuutisesta, jopa niin, että Kekkosen kriitikot katsoivat hänen yrittäneen napata itselleen koko kunnian. Näihin kriitikoihin kuului tietenkin myös pilapiirtäjä Kari Suomalainen.


Heti Paasikiven syksyn matkan jälkeen Kari julkaisi oheisen piirroksen, jossa Kekkonen kiilaa Paasikiven ohi ja lupailee kansalle Karjalan palautusta, jos vain hänestä tulee uusi presidentti. 

Kuuluisin Karin Porkkala-aiheinen piirros syntyi vasta kymmenen vuotta myöhemmin. Porkkalan palautuksen 10-vuotisjuhlaa juhlittiin vuonna 1966 näyttävästi. Neuvostoliiton arvovaltainen delegaatio sai kuitenkin aamuteensä väärään kurkkuun, kun juuri palautuspäivänä Helsingin Sanomien sivuilla komeili piirros "Satu porkkanasta".


Kuvassa Kari leimasi Porkkalan vuokra-alueen ennenaikaisen palauttamisen merkityksettömäksi ja sen juhlimisen aiheettomaksi. Piirros aiheutti neuvostoliittolaisten taholta niin voimakkaan reaktion, että ulkoministeri Ahti Karjalainen joutui neuvottelemaan presidentti Kekkosen kanssa toimenpiteistä. Presidentti ja ulkoministeri päättivät, että he kutsuvat päätoimittaja Teo Mertasen puhutteluun ja antoivat aiheesta lehdelle kirjallisen paheksuntansa, joka oli varsin jyrkkä.

"Satu Porkkanasta" on ilman muuta yksi Karin uran uskaliaimmista ja nerokkaimmista piirroksista. Se on ilkeä, hauska ja nokkela, ja kuitenkin niin osoittelevan yksinkertainen että tyhmempikin sen ymmärtää. Voimme vain kuvitella Karin itsetyytyväisen olemuksen, kun hän on kuullut Teo Mertasen nuhteluista. 

Merkityksellistä tässä piirroksessa on myös se, että Helsingin Sanomat julkaisi sen. Huomaattehan, että kukaan ei yrittänytkään ottaa pilapiirtäjää puhutteluun tai esittää hänelle paheksuntaansa, vaan nimenomaan lehti kantoi asiasta vastuun ja lehden puolelta päätoimittaja. Helsingin Sanomat saattoi langeta itsesensuuriin omissa jutuissaan ja kirjoituksissaan, mutta päätoimittajat yksi toisensa jälkeen antoivat Karin vapaasti piikitellä Neuvostoliittoa. "Satu porkkanasta" ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun Neuvostoliiton taholta annettiin ymmärtää, että nyt mennään liian pitkälle. Mutta puhuttelun jälkeen palattiin taas arkeen, ja jos aihetta löytyi – ja sitähän löytyi – Kari piirsi jälleen jotakin sopivan ilkeää.